Raskas rakas yhteisöllisyys

Keväällä Izmirissä vieraillut ystävä kysyi mitä en vaihtaisi Turkissa ja mihin asiaan toivoisin muutosta. Vastasin että parasta on ihmisten toisista välittäminen sekä yhteisöllisys mutta koulutusjärjestelmälle olisin valmis antamaan potkun takamukseen. Vuosien aikana moni on ihmetellyt kuinka suomalainen kestää turkkilaista yhteisöllisyyttä? Kas näin:


Jos valitsee mieheksi turkkilaisen erakon, vastaa se suomalaista, joka seilaa oman rauhan ja iloisen pulinan välimaastossa. Ystäväni turkkilainen mies on tosi erakko, hän välttelee markkinoita, laivamatkoja ja kaupoissa käyntiä, koska ahdistuu ihmisistä. Hän valitsee lauttavuorot, joissa on niin hiljaista, ettei tarvitse istua vierekkäin ja tilaa kaikki elintarvikkeet kaupan kuljetuspalvelulla kotiovelle. Kaikki turkkilaiset eivät rakasta sukuaan ja jatkuvaa sosiaalista kanssakäymistä, suurin osa on kuitenkin tottunut siihen. Oman mieheni mukaan lapsuuden aamiaisilla oli viikonloppuisin yleensä läsnä parikymmentä henkeä, nykyisin miehen mielestä parasta aikaa on kolmen hengen aamiainen. Kotikaupungissa käydessään mies ei näyttäydy parvekkeella, näin naapuruston vierailut pysyvät minimissä, parhaillaan nollassa!


Jos on suomalainen erakko, voi Turkissa elämä olla tuskaa. Yhteisöllisyydestä saa myös paljon irti, jos sitä osaa käyttää oikein. Ilman verkostoja päätyy kotona puhelimen pirahdusta ja oven koputusta pelkääväksi syrjäytyneeksi. Asioiden hoitaminen monella saralla on hankalaa ellei suhteita ole suuntaan tai toiseen, puolitutusta saattaa olla yllättävää apua virastoissa, asuntokaupoissa, remonttimiestä hankkiessa tai ihan vaan arkisesti sydäntä purkaessa. Vaihtuvissa tilanteissa apua aina tarvitaan, koiranulkoiluttajaa tai nopeasti hoitopaikkaa lapselle.

Olen nauttinut suunnattomasti edellisen korttelini yhteisöstä, leipäkaupan myyjättären kanssa rupattelusta, naapurin mainosfirman koiranomistajan koirajutuista, naapurin pappojen ja mummojen varaisovanhemmuudesta tytölle ja parvekehuutelusta. Parvekehuutelu on siis sitä, että sunnuntaisin kun suurin osa on vapaalla, vaihdetaan pintapuolisia kuulumisia sinne tänne partsilla istuskellen. Uudessa korttelissa on aina edessä uusien suhteiden luominen.


Ulkoverkostoon kuuluvat oma kampaaja, vakkarileipäkauppa, oma lääkäri ja hoitaja, oma apteekki ja eläinlääkäri sekä lähikauppa, josta voi tilata unohtuneet jutut mopolla kotiin, kuten sunnuntaikaljat ja pillimehut ellei jaksa parvekehuutelultaan nostaa takamusta. Ulkoverkoston kanssa ollaan puolituttuja, kohteliaan mutkattomia, lompakon kotia jääminen ei haittaa sillä näissä paikoissa voi maksaa sitten myöhemmin ja alennustakin saa pyytämättä.



Suku. Suurin osa turkkilaisista luokittelee suuren osan sukua perheeksi, jolle ovet ovat aina auki. Turkissa suku on välttämätön paha, sen kanssa pyritään tulemaan ainakin toimeen vaikka kuinka ärsyttäisi. Jos menee naimisiin turkkilaisen kanssa,  kannattaa selvittää miten suvun kanssa ollaan tekemisissä.  Asutaanko ehkä perheen kanssa yhdessä? Sukulaisia vierailulla useina iltoina viikossa, iltamyöhällä? Kuka teillä määrää, mies, sinä, molemmat vai ehkä anoppi? Tai sitten kannattaa valita puoliso, joka ei ole nähnyt serkkujaan kymmeniin vuosiin.


Ulkosuomalaisena oman verkoston tukipilareihin kuuluvat paikan päällä asuvat suomalaiset ystävät ja paikalliset ystävät, oma valintainen yhteisö, josta löytyy aina tukea. Ulkomaalaiset ystävät ymmärtävät muukalaisuuden hetket ja kahden maan kuilun, paikalliset taas vievät mukanaan syvälle Turkkiin, matkalle maan parhaimpien palojen äärelle, neuvoen hullua ulkomaalaista, joka on päättänyt asettua maahan, jossa jokainen päivä on uusi turkkilainen arvoitus.


Kommentit

  1. Osa tästä tekstistä piti taas käydä lukemassa teinillekin ( tuo kohta miehesi kotikaupunkivierailusta). Minä ihannoin kovasti yhteisöllisyyttä useissa maissa. Sitten taas kuitenkin esim.työpäivän jälkeen nautin hiljaisuudesta ja olen antisosiaalinen.

    Mutta vielä tuohon poikaani. Selvästi blogistasi paljon puhelen, kun hän yksi pöivä tuossa kysyi " mistä Izmir onkaan tuttu paikka? "

    Mukavaa viikonloppua.

    Venla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhteisöllisyys on lopulta ihana asia mutta nain suomalaisena sille on laitettava rajansa, minakin kaipaan hiljaisuutta ja omaa rauhaa, mutta myös höpöttelya tuntemattomien kanssa ja sosiaalista kanssakaymista arjessa. Yllattava uusi tuttavuus tai tarinahetki tekee paivista hienoja. Oikein mukavaa sunnuntaita teille! Meilla on enaa muutama paiva Suomen lomaan :)

      Poista
    2. Oikein mainiota Suomilomaa teille.

      Poista
  2. Mielenkiintoinen kirjoitus! Itse olen (kuulemma) keskivertoa sosiaalisempi (puheliaampi?) suomalainen ja siten suht hyvin olen sopeutunut elämään täällä Uudessa Seelannissa. Toisaalta, minulla on suomalainen puoliso, eli ollaan paljon keskenamme ja saadaan myos sita "omaa aikaa" tarvittaessa. Yhteisöllisyydellä on täälläkin suuri merkitys, mutta näin brittien alusmaana tämä on kuitenkin varmasti paljon hillitympää mitä siellä sinun kotinurkillasi :) Kouluissa vanhemmat auttavat minka pystyvat, mm. varainkeruussa, perjantailounaissa, tapahtumien jarjestamisessa jne. Ja nama kaikki vievat todella paljon aikaa! Onneksi ymmärretään kuitenkin se, että töissäkäyvät vanhemmat eivät välttämättä pysty kuskaamaan lapsia tapahtumiin keskellä päivää, tai viettämään puolta päivää valmistamalla lapsille lounaita - me työssäkäyvät koetetaan sitten auttaa muilla tavoin (ommellaan pukuja koulun näytelmiin, leivotaan myyjäisiin, jne..) Mutta pidan kylla todella paljon tasta vahan sosiaalisemmasta ymparistosta, jossa voi pyorahtaa jututtamaan naapureita, tai opettajia koululla, tai naapurit pyytavat ruokkimaan elukoitaan viikonlopun yli, tai jotain muuta vastaavaa. Suomessa vastaava oli paljon harvinaisempaa (paitsi tietysti maalla ;) ). Todella mukava kyllä kuulla elämästä niin erilaisessa kulttuurissa mihin on itse tottunut, kiitos että jaksat meille uteliaille kirjoitella :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minakin koen taman yhteisöllisyyden positiivisena vaikka joissakin tilanteissa tuntuu etta saisinpa nyt olla ihan rauhassa, lopputulos on kuitenkin aina se etta se alussa hieman hiertanyt sosiaalinen tilanne muodostuu tarkeaksi ja kivaksi osaksi paivaa. Olen aikoinani joutunut pois omalta mukavuusalueelta monesti naissa yhteisöllisissa tilanteissa mutta onneksi niin silla ne ovat tuoneet elamaan monia upeita hetkia, onnenpotkuja ja ystavia. Taallakin vanhemmat osallistuvat paljon tarhan ja koulujen toimintaan, sekin tuntui alussa raskaalta mutta nykyisin otan sen mahdollisuutena tutustua uusiin ihmisiin ja olen huomannut etta oma tyttö nauttii kun tehdaan yhdessa. Kiitos kommentistasi ja olipa kiva saada viesti kaukaa Uudesta-Seelannista, mukavaa sunnuntaita!

      Poista
  3. Aivan mahtava postaus,oot niin lahjakas kirjoittaja Petra! Niin tuttua mullekin, maan nimi vaan vaihtuu.Kun väsähdän italialaiseen sosiaalisuuteen, istun kotona , neljän seinän sisälllä, omassa rauhassani.
    Ja naapurini kyselee Sergiolta :" Onko Leila kipeä?"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leila, sa aina imartelet niin etta ihan havettaa (sanoo suomalainen :D) Kylla vaan niita omia hetkia tarvitsee ja silloin on parasta sulkeutua neljan seinan sisalle kirjan kanssa.

      Poista
  4. Leilan kanssa samaa mieltä. Todella hyvä postaus. Saanko varastaa aiheen ja tehdä tästä irlantilaisen version? Mukavaa viikonloppua sinne. Minä lähden nyt Zumbaamaan. Kyllä luit oikein. Perästä kuuluu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kai saat, odotan innolla etta kirjoitat aiheesta! Voihan zumba, paasisinpa minakin! Mukavaa sunnuntaita vihrealle saarelle.

      Poista
  5. Täälläkin on tuollaista yhteisöllisyyttä ja perhe on tärkeä,joka tällaiselle,jonka perhe tai suku on muualla on aika vaikeaa.Hyvin kirjoitettu Petra:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksinaisia ihmisia helposti saalitaan taalla, omat sukulaiseni olivat alussa ihmeissaan miten kestan kun mies on usein illat töissa ja joudun olemaan yksin, miksen pyyda jotakuta aina seuraksi. Ovat nykyisin sisaistaneet jollain asteella etta nautin myös yksinolosta ja etten vastaa aina puhelimeen jos ei huvita :)

      Poista
  6. Todella hyvä postaus! Menin kihloihin turkkilaisen miehen kanssa toukokuussa, kihlaus järjestettiin hänen vanhempiensa luona Torbalissa jossa vietimme yhteensä neljä päivää. Neljän päivän jälkeen itseä alkoi ahdistaa jatkuva sosiaalisuus, samoin miestä joten pakkasimme kimpsut ja pakenimme omaan rauhaan takaisin Alanyaan :D siinä mielessä mukava visiitti että oltiin lähisuvun kesken, mutta häihin sitten tulossa mm 47 serkkua ja yht 500 vierasta... turkin kielen taitoni ei riitä kovin kummoisiin keskusteluihin vielä (emme siis asu vakituisesti Turkissa) mutta paras tuttavuus oli 6-vuotias siskontyttö jota kielimuuri ei haitannut :) olen lukenut blogiasi pitkään mutta olen maailman laiskin kommentoija, viimeksi taisin kommentoida 1,5v sitten Kusadasista :D edelleen mun lemppariblogi! -Anna

    VastaaPoista
  7. Todella hyvä postaus! Menin kihloihin turkkilaisen miehen kanssa toukokuussa, kihlaus järjestettiin hänen vanhempiensa luona Torbalissa jossa vietimme yhteensä neljä päivää. Neljän päivän jälkeen itseä alkoi ahdistaa jatkuva sosiaalisuus, samoin miestä joten pakkasimme kimpsut ja pakenimme omaan rauhaan takaisin Alanyaan :D siinä mielessä mukava visiitti että oltiin lähisuvun kesken, mutta häihin sitten tulossa mm 47 serkkua ja yht 500 vierasta... turkin kielen taitoni ei riitä kovin kummoisiin keskusteluihin vielä (emme siis asu vakituisesti Turkissa) mutta paras tuttavuus oli 6-vuotias siskontyttö jota kielimuuri ei haitannut :) olen lukenut blogiasi pitkään mutta olen maailman laiskin kommentoija, viimeksi taisin kommentoida 1,5v sitten Kusadasista :D edelleen mun lemppariblogi! -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Anna, muistankin etta olit Kuşadasissa aiemmin. Onnea kihlauksestasi ja haita odotellessa, teille onkin tulossa isot turkkilaiset haat! Turkkilainen yhteisöllisyys on usein niin kokonaisvaltaista etta ei ihme etta pakenitte sita, kielimuuri on stressaava kun joutuu jatkuvasti yrittamaan ymmarryksen suhteen eika voi taydellisesti rentoutua. Kiitos kommentista ja viela kerran onnittelut!

      Poista
    2. Kiitos! Yhteisöllisyys tuntui toki myös ihanalta, etenkin kun anopin ja miehen siskon kanssa kävi kaupoilla niin olo oli jotenkin "kuuluvampi" (tän takia mä en pidä blogia, en osaa pukea ajatuksiani sanoiksi :D ) kuin yksin ulkomaalaisena. Myyjät uskalsi kysellä siskolta kaikenlaista, itse seurasin keskustelua sivusta ja nyökyttelin mukana. Google translate auttoi monissa tilanteissa, mutta tosiaan väsyttävää kun kielitaito on koko ajan äärirajoilla koeteltuna. Koen että voisin kyllä sopeutua tähän yhteisöllisyyteen, mutta ainakin alkuun mieluummin pieninä annoksina ;)

      Poista
  8. Maahanmuuttajalle yhteisöllisyys on varmaan myös turva ja suoja. Joskus matkoilla mietin, kuinka kauan sen yhteisön syntymiseen menisi, jos ei olisi paikallista sukua lainkaan. Luulen, että yhteisöllisyys Suomessakin vaihtelee aika lailla. Vaikka me asumme pääkaupunkiseudulla, on lähiyhteisömme kuin kylä, jossa toisista jossain määrin huolehditaan.

    Kesälomalla Briteissä mietin pelkästään asumistavan vaikutusta: kun omalta pihatilkulta näkee ja kuulee kaikkien lähinaapureiden asiat, mitähän siitä seuraa? Enemmän vai vähemmän yhteisöllisyyttä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan ainakin Aasian vuosilta pohtineeni etta siella yhteisöön olisi melko mahdoton paasta sisalle ellei jollainlailla tulisi osaksi sukua, Turkissa varmaan riippuu paljon myös asuinpaikasta, isoissa kaupungeissa sen oman yhteisön voi muodostaa ystavista ja samanhenkisista ihmisista, mutta toisaalta suku on suorin tie yhteisöön. Turkissa sukua kohtaan on ihan erilaisia velvotteita kuin vaikkapa Suomessa, suvun kanssa on monesti tultava toimeen silla koskaan ei tieda koska apua tarvitaan.

      Osa turkkilaisista haluaa kylla olla omassa rauhassaan, sen nakee siitakin etta moni pakenee maaseudun, vuoriston tai metsan rauhaan vapaalla, rannassa kalastajat ovat mielellaan omissa oloissaan ja mietteissaan. Seurallisuuteen ja ihmisiin on kuitenkin totuttu usein jo kotona.

      Poista
  9. Minä olen aina pitänyt itseäni hyvin ulospäinsuuntautuneena ihmisenä. Viime vuosina on täytynyt kysyä, että pitääkö se edes paikkaansa. Seurassa hakeudun ihmisten pariin ja kyselen tuntemattomilta ummet ja lammet, mutta viime vuosina olen kyllä miettinyt, että onkohan se sisäsyntyistä kuitenkaan, vaan opittua? Olisinko kuitenkin ihminen, joka latautuisi silloin, kun on ympärillä täydellinen hiljaisuus. Turkissa aina mietin, että voiko sikäläistä introverttiä olla olemassakaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minakin pidan itseani ulospainsuuntautuneena ja kaipaan kontakteja ihmisten kanssa arkeen mutta yhta paljon kaipaan niita rajoja etta saan olla yksin ja omissa oloissani. Kokemuksesta tiedan etta pitka hiljaisuuskin alkaa ahdistamaan eli sopivassa suhteessa molempia. Ehka paikallinen introvertti ei vastaa ihan suomalaista introverttia mutta tunnen kylla turkkilaisia, joita oma suku, sosiaaliset tilanteet ja velvollisuudet ahdistavat suunnattomasti.

      Poista
  10. Mielenkiintoinen postaus! Musta tuntuu etten ole vielä kovin paljon sen turkkilaisen yhteisöllisyyden negatiivisiin puoliin törmännyt, tosin asun yksin tai muiden ulkomaalaisten kanssa. Naapurin kanssa joskus ruokia viedään ja tuodaan toisillemme harvakseltaan ja eilen juuri lähiruokakaupan kauppias kysyi missä olen ollut, kun ei ole näkynyt. Leipäkauppiastakin voisi käydä moikkaamassa :) Turkki <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua ei yhteisöllisyys ole paassyt ahdistamaan mutta se johtuu siita, etta emme ole jatkuvassa kanssakaymisessa suvun kanssa ja muutenkin kaikki sosiaaliset tilanteet ovat olleet aina vapaaehtoisia. Tykkaan rupatella koiran kanssa ulkoillessa muiden koiran omistajien kanssa, leipakaupassa myyjan kanssa jne. mutta voisin kuvitella tuntemattomien kanssa höpöttelya kavahtavan ahdistuvan Turkissa, se kun on se yksi parhaimpia puolia maassa jos siita nauttii.

      Poista
  11. Yhteisöllisyys oli varmasti suurin muutos kun muutin tänne, pitkään se oli hämmentävää mutta pikkuhiljaa aloin tottua ja ottaa rennosti. Ennen tapaamistamme mieheni kuvaili itseään introvertiksi mutta kyllä tuo on minusta hyvin sosiaalinen ja tykkää vierailuista enemmän kuin minä, toisaalta on tekemisissä vain isän ja sisarusten kanssa joten iso turkkilainen suku ja siihen kuuluvat jutut ovat jääneet itseltäni ohi. Tosin perheenjäsenten kyläilyt ovat joskus kestäneet kuukausia. Yhteisöllisyydessä on puolensa, toisaalta kaipaa omaa rauhaa ja tilaa mutta toisaalta vierailut ja ihmisten tapaaminen on sopivissa määrin mukavaa :)

    Viivi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se alussa aika kokonaisvaltaista ja jopa ahdistavaa, meilla taitavat kylailla enemmin kuitenkin suomalaist kuin turkkilaiset sukulaiset ja tutut. Me asumme kaukana turkkilaisista sukulaisista joten naemme aika harvoin, en tieda milta tuntuisi asua vaikka samassa taloudessa tai korttelissa lahisuvun kanssa. Yhteisöllisyyssa on puolensa jos sita pystyy jotenkin itse maarittamaan :)

      Poista
  12. Sinua odottelee blogissani http://kalabaliikkia.blogspot.com.tr/2015/08/blogihaaste.html haaste. Ehtisitköhän tarttua?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos MatkaMartta, yritan ehtia viela ennen lomaa, me suunnataan nimittain pariksi viikoksi Suomeen!

      Poista

Lähetä kommentti

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!

Suositut tekstit